Keskeinen ero: katolinen Raamattu sisältää alkuperäiset neljäkymmentäkuusi Vanhan testamentin kirjaa (joka sisältää seitsemän Apokrypan kirjaa) ja kaksikymmentäseitsemän uutta testamenttia. Protestanttinen Raamattu sisältää vain Vanhan testamentin kolmekymmentäyhdeksän kirjaa ja kaksikymmentäseitsemän uutta testamenttia.

Katolisen ja kristillisen erottamisen tärkein ongelma syntyy, kun monet eivät ymmärrä, että roomalaiskatolisuus on kristinuskon lahko, aivan kuten itäisen ortodoksisen kirkon ja protestanttisuuden eri nimitykset. Protestantismin nimityksiä ovat luterilaiset, baptistit, anglikaanit, kalviinit, kveekerit, shakerit jne. Joten, kun otamme katolisia ja kristillisiä raamattuja, viittaamme itse asiassa katolilaisten ja protestanttien käyttämiin Raamattuihin.

Suurin ero katolisten ja protestanttisten kirkkojen välillä on heidän uskomuksensa Raamattuihin. Katolilaiset katsovat Raamatun olevan yhtä suuri kuin kirkko ja perinne, kun taas protestantit katsovat Raamattua uskossa ja käytännössä korkeimpana auktoriteettina.

On huomattava, että Raamattu ei ole vain yksi kirja; se on kokoelma kirjoja kirjoituksista historiallisiin tapahtumiin. Se on Jeesuksen, hänen apostoliensa ja heidän elämänsä tarinoita käsittelevä kirjasto, kun Jeesus kuoli ristillä. Neljännen vuosisadan loppupuolella nämä erilaiset volyymit ja tarinat täytettiin yhdeksi tilavuudeksi, joka on pohjimmiltaan nykyaikainen Raamattu, kuten tiedämme. Moderni Raamattu koostuu kahdesta osasta: Vanhan testamentin ja Uuden testamentin.

Sekä katoliset että protestanttiset Raamatut sisältävät Uuden testamentin samassa muodossa. Ero syntyy Vanhassa testamentissa. Vanhassa testamentissa, joka oli mukana protestanttisessa Raamatussa, tehtiin opetuksia tai kirjoja. Canonisointi on prosessi, jossa valitaan, mitkä kirjat tulisi pysyä ja tulla osaksi Raamattua ja jotka olisi jätettävä pois. Protestanttinen Raamattu sisältää vain ne kirjat, joita pidettiin Jumalan sanoina. Kirjat ja tarinat, joiden katsottiin kirjoittaneen "mies", suljettiin pois. Tämä kanonointimenetelmä kesti vuosisatoja.

Vanha testamentti alkuperäisessä Raamatussa perustui juutalaisen kirjeen kreikkalaiseen käännökseen, jota kutsutaan Septuagintiksi. Noin 100 jKr. Juutalaisten rabbit tarkistivat Raamattuaan ja perustivat virallisen juutalais-kanonin, joka jätti osan Kreikan Septuagintin osista.

Poistetut kirjat olivat Tobit, Judith, 1 Maccabees, 2 Makababea, viisaus (Salomosta), Sirach ja Baruch. Myös osa olemassa olevista kirjoista poistettiin, mukaan lukien Psalmi 151 (Psalmista), osa Esterin kirjaa, Susanna (Danielista luvusta 13) ja Bel ja Dragon (Danielista luvusta 14).

Raamattu jatkoi alkuperäisen Septuagintin tekstiä vanhana testamenttina. 1500-luvulla protestanttiset johtajat päättivät kuitenkin järjestää Vanhan testamentin materiaalin juutalaisuuden virallisen kanonin mukaan Septuagintin sijaan. He jakoivat Vanhan testamentin kahteen osaan. Vanhan testamentin materiaali, joka ei ollut juutalaisessa kanonissa, siirrettiin Raamatun erilliseen osaan, jota kutsuttiin Apokrypaksi. Niinpä protestanttiset Raamatut sisälsivät nyt kolme osaa: kaksikymmentäneljä heprean Raamatun kirjaa, jotka oli jaettu kolmekymmentäyhdeksän kirjaan tarkistetun Vanhan testamentin mukaan, kaksikymmentäseitsemän uutta testamenttia, mukaan lukien neljä kanonista evankeliumia, apostolien teot, kaksikymmentäyksi kirjettä tai kirjainta ja Ilmestyskirja, ja seitsemän kirjaa Apocryphassa. 1800-luvulla Apocrypha lopetettiin lopulta Raamatun protestanttisena versiona. Apocryphan kirjat tunnetaan myös deuterokaanisina kirjoina.

Rooman katolinen kirkko ei kuitenkaan seurannut protestanttien askelia ja jatkoi vanhan testamentin perustamista Septuagintiin. Periaatteessa katolinen Raamattu sisältää edelleen alkuperäiset Vanhan testamentin neljäkymmentäkuusi kirjaa (joka sisältää seitsemän Apokrypan kirjaa) ja kaksikymmentäseitsemän Uuden testamentin kirjaa. Protestanttinen Raamattu puolestaan ​​sisältää nyt Vanhan testamentin kolmekymmentäyhdeksän kirjaa ja kaksikymmentäseitsemän uutta testamenttia.